Tänä keväänä toteutan kauan vaalimani unelman: kajakkiretken kotikunnassa. Matka tulee alkamaan kohdasta, jossa Suihkolanjoki alittaa valtatie 23:n. Vuolas, kapea ja mutkitteleva uoma vaatii tarkkaavaisuutta ja malttia. Uskon – tai ainakin toivon, että selviän kaatumatta Sysmä-järvelle.
Melon järvitaipaleen, etsin Huutokosken joenniskan ja pääsen lepuuttamaan tässä vaiheessa todennäköisesti jo kivistäviä hartioitani ja käsivarsiani, kun virta ottaa kajakin imuunsa. Riippusiltaa en pysty alittamaan näin korkean veden aikaan. Tänäkin keväänä olemme saaneet pelätä sydän syrjällään, tarttuuko virta siltaan niin lujalla otteella, että vaijerit ja silta-arkut antavat periksi.
On surullista, että museovirastonkin huomioima riippusilta on vaarassa riittämättömän kunnossapidon takia tuhoutua ja jäädä vain muistoksi mieliimme. Pienellä rahallisella panostuksella ja säkillisellä talkoohenkeä silta saataisiin pelastettua ja näin ylläpidettyä ja kehitettyä hienoa ulkoilureittiä, jonka varrella on niin maisemallisesti kuin historiallisestikin merkittäviä paikkoja kuten Huutokosken asema, virkistyskalastajien suosima koskialue laavuineen ja rautaruukki.
Kun olen telunnut kulkupelini sillan alavirran puolelle, pääsen taas nauttimaan maisemien vaihtumisesta ilman lihasvoimaa.
Telkät, isokoskelot, rantasipit, metsäviklot, laulujoutsenet – vain joitakin lajeja mainitakseni – putkahtelevat joen mutkien takaa esiin ja antavat rauhaisasti lipuvan kajakin tulla hyvinkin lähelle itseään ennen kuin pyrähtävät lentoon. Jos minulla on onni myötä, voin nähdä vilauksen vaikkapa majavasta tai valkohäntäkauriista.
Alitettuani kuohuvan kosken yli menevän sillan kieli keskellä suuta, rautaruukin rauniot kohoavat joen partaalla. Laskeuduttuani Jokijärven tyveneen annan mielikuvitukselleni luvan liitää: juuri ohi vilahtaneet rauniot olisivatkin voineet olla jonkun kauan sitten eläneen ritarin asuinsija. Hän olisi voinut ratsastella näitä seutuja kalastellen ja metsästellen. Ja iltaisin istua nauttimassa rakkaidensa kanssa päivän saaliista kertoillen päivän sattumuksista.
Noissa mielikuvissa huomaan toisen järvitaipaleen taittuneen huomaamatta ja olenkin jo Kolpan uimarannan kohdalla. Koska takana on jo melkoinen matka, ohjaan kajakin rantaan ja pulahdan vilvoittavaan veteen. Sen verran kylmää vesi vielä on, että uintiretki jää hyvin pikaiseksi.
Kuivateltuani jatkan matkaa, kunnes Liunan voimalaitos asettaa matkani toisen melomattoman esteen. Ei kun kajakki pykälään ja ”hiiop!” Ja nyt on Joroisvirran vuoro auttaa matkan taittajaa.
En väsy ihailemaan seudun kauneutta, kun pujahtelen siltojen ali Koskenhovin ja valtatie 5:n kohdalla. Vielä tovi hiljalleen rauhoittuvaa jokitaivalta ja kohta edessäni avautuu Joroisselkä.
Unelmani päätepiste näkyy jo, kun käännän kokkani vasempaan kohti venesatamaa. Raukeana – mutta ah niin tyytyväisenä – oikaisen jo hiukan puutuneen ruotoni noustuani rannalle.
Unelmat ovat tärkeitä. Ne ovat jotain, mitä kohti mennä. Ne auttavat kestämään. Ja jos niihin kylliksi uskoo, ne voivat toteutua.
Mikähän mahtaa olla seuraava unelmani?
Kirjoittaja on Varkauden Teatterin joroislainen johtaja ja valtuutettu Joroisissa.