Istun alas. Pää humisee tyhjyyttään. Mistä ihmeestä kirjoittaisin? Kaikki palstalle kirjoittajat ovat jo tuoneet ajatuksiaan esille sodasta Ukrainassa. Mahtuuko sinne vielä yksi ajatus? Vai kirjoitanko tuulen ja tuiskun keskellä tulevasta keväästä, pienistä ajatuksista mullasta ja kukansiemenistä, vihreästä nurmesta ja lämpimästä tuulesta?
Nostan katseeni ja edessäni on taulu. Ylipäällikön päiväkäsky 14.3.1940. Samainen taulu löytyy varmasti useasta suomalaisesta kodista.
Olen tuhansia kertoja kulkenut tämän taulun ohitse ja pyyhkinyt siitä pölyjäkin, mutta tekstiä vain vilkaissut.Tarkennan katsettani, teksti on pientä ”...Kun tämä sodan historia kerran kirjoitetaan, on maailma näkevä, mitä urotöitä te olette suorittaneet…”
Toivottavasti ei tarvitse odottaa kauan, että tämän meneillä olevan sodan historia päästään kirjoittaamaan ja kertomaan näille Ukrainan urheille sotilaille ja kansalle.
Luen päiväkäskyä eteenpäin. Teksti kuulostaa aivan samalle kuin nykyään uutiset ”...ilman sitä aulista apua, jota Ruotsi ja Länsivallat ovat meille aseiden ja varusteiden muodossa antaneet, meidän olisi ollut mahdotonta näin kauan taistella vihollisen lukemattomia tykkejä, hyökkäysvaunuja ja lentokoneita vastaan…”
Miten totta tämä on joskus ollut Suomen kansalle ja miten totta se nyt on Ukrainassa ja miten se nousee nyt iholleni ja saa minut miettimään omaa elämääni rauhanajan kasvattina.
Kunpa välttäisimme tilanteen, jossa sota muuttuu arkiseksi ja minä välinpitämättömäksi kanavan vaihtajaksi.
Sota oli elokuvina ja kirjallisuutena, kaukana jossain. Mahdotonta jopa. Ja nyt se on lähempänä kuin koskaan, sanotaan.
”...Kotirintamammekaan, missä lukemattomat ilmahyökkäykset ovat levittäneet kauhua ja kuolemaa naisten ja lasten keskuuteen, ei ole horjunut…”
Olisinko selviytynyt samassa tilanteessa, missä isovanhempani ja jopa vanhempani olivat olleet ja eläneet? Jaksanut uskoa tulevaisuuteen, omaan voimaan ja rohkeuteen.
Ja kun nyt kuuntelen ja katselen juttuja ukrainalaisäitien ja -lasten pakomatkasta turvallisempiin maihin, miesten jäädessä taistelemaan tiedän, että heillä kaikilla on tämä rohkeus ja voima. Lasten ja tulevaisuuden tähden.
Ja olen onnellinen, että osa heistä on löytänyt tiensä myös tänne Joroisiin, joka on ollut koko ajan hereillä ja valmiina auttamaan saapuvia perheitä.
Keittiön vanha kello raksuttaa seinällä, vedettävää mallia joo. Rakkaudella avaan sen luukun ja viritän siihen raksutusta lisää, uskollinen ajannäyttäjä.
Mietin, että kellosta täytyy huolehtia, sitten kun sähköt on pokki ja kännykän ja uunin kellot sammuneet. Sokeria, suolaa jauhoja, puita, lämpimiä vaatteita, käteistä, wc-paperia... Ajatus katkeaa.
Ehkä nyt kuitenkin kannattaa ottaa rauhallisesti eikä mennä liikaa asioiden edelle. Mutta, uskoisin, että on hyvä joskus pohtia mitä oikeasti tarvitsemme elääksemme hyvää elämää ja varsinkin nyt, kun toisilla on koko elämä pakattuna matkalaukkuun.