Keitin teetä ja etsin kaapista jemmaamani suklaat. Katoin pöytään mukin, varasin lehtiön, kalenterin ja kynän. Oli vuosipalaverin aika.
Tuossa palaverissa oli tosin vain yksi ainoa osallistuja. Minä. Oli aika käydä läpi, mitä kaikkea kuluneeseen vuoteen on mahtunut, mitä on tullut tehtyä, mitä on tapahtunut. Samalla tulee inventoitua se, mikä siirretään seuraavalle vuodelle, mikä jonnekin myöhemmäksi ja mikä unohdetaan kenties kokonaan.
Vuosipalaveri itsensä kanssa on kuin aarrearkun äärellä istuisi. Vaikka vuosi tuntuu lyhyeltä ajalta, se on yllättävän pitkä jakso monenlaisia asioita, ihmisiä ja tapahtumia. Ainakin, jos luottaa vain omaan muistiinsa.
Kun taaksepäin katselee erilaisten dokumenttien äärellä, huomaa yllättyvänsä. Jos ei tapahtumien määrästä, niin oman muistinsa valikoivuudesta. Toisaalta yllätyksiä syntyy myös siitä, miten paljon kaikkea kaunista ja hupaisaakin painuisi muistista sivuun, jos ei olisi vaikkapa kännykän valokuvapankkia.
Kaikenlaista sitä vuoden aikana tuleekin tallennettua.
Vuosipalaveri itsensä kanssa on kuin aarrearkun äärellä istuisi.
On siis ihan hyvä kysyä, millaista tarinaa me kerromme kuluneesta vuodesta. Millainen vuosi tämä 2022 on meille ollut? Kerrommeko päällimmäisenä koronasta, Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainaan ja energiakriisistä? Muistammeko muita aiheita vuoden varrelta?
Muistammeko urheilun tähtihetkiä – vaikkapa Wilma Murron EM-kullan, Leijonien MM-kullan tai Iivo Niskasen olympiakullan? Muistammeko, kuinka yksi historian aikakausi tuli päätökseen, kun kuningatar Elisabet II kuoli ja hänen hautajaisensa tuntuivat kokoavan koko maailman televisioiden ääreen?
Entä muistammeko hyvät hetket ystävien ja läheisten seurassa? Muistammeko, kun olimme onnellisia ja iloisia arjen keskellä? Emme varmastikaan voi olla muistamatta myös joulupäivän uutiskuvia Rautjärveltä, jossa pakkasaamussa palava kirkko piirtyi tajuntaamme.
Erilaiset tarinat elämässämme kulkevat rinnakkain, päällekkäin ja limittäin. Joskus joku tarina vie meissä paljon tilaa ja saatamme ajatuksissamme antaa sille pääosan. Joskus tarpeettomastikin. Silloin saattavat toiset tarinat jäädä sivuosaan ja unohdamme, miten hienoja ja tärkeitä sisältöjä ja merkityksiä ne kantavat.
Yhdenkään ihmisen elämä ei ole vain yksi tarina. Jokaisen ihmisen elämä on kokonainen kirjasto erilaisia ja monenlaisia tarinoita. Niihin kuuluu tavallista arkea, on jännitystä, romantiikkaa ja seikkailuja.
Jokaisen ihmisen elämä on kokoelma kertomuksia, joissa näkyy ja kuuluu koko elämän moninaisuus ja rikkaus.
Millaiseen lopputulemaan omassa palaverissani päädyin? Jälleen kerran totesin, että takana on elämästä rikas vuosi. Koen vahvaa kiitollisuutta ihmisistä, kohtaamisista ja jaetusta elämästä. Toisaalta myös kaipausta, joka on syntynyt samoista asioista: ihmisistä ja elämästä. Siitä, että on monta ihmistä, joita käteni eivät enää yllä halaamaan.
Samalla kuitenkin tiedän, että he tulevat säilymään sydämessäni ja rukouksissani aina. Ei vuoden varrelta ole puuttunut myöskään iloa hauskoista hetkistä ja elämän yllätyksistä. On ollut syvyyttä, kipua ja väsymystäkin. Täyttä elämää kaikkine ulottuvuuksineen.
Mitä sitten toivon vuoden 2023 tarinoilta? Paljonkin. Mutta ennen muuta sitä, että meidän yhteiset tarinamme, suuret ja pienet, voisivat olla onnellisia ja hyviä. Että rauha tulisi maailmassa todeksi. Että jokainen voisi kokea itsensä merkitykselliseksi omalla paikallaan.
Toiveeni tarinoille ovat jonkun mielestä ehkä suuria ja maailmoja syleileviä. Mutta jos ei toivo suuria ja syleile maailmoja, maailma ei koskaan muutu. Siispä toivotaan yhdessä ja toimitaan toiveidemme mukaisesti! Jokainen meistä voi kirjoittaa uusia tarinoita – joka päivä.