Muutin vaimon kanssa lokakuun lopulla Joroisista Keiteleelle. Tämä merkitsee sitä, että Keski-Savoon jäi lähes 43 vuotta elämästäni. Asunpa loppu elämäni aikana, missä tahansa tuo vuosilukema jää lyömättömäksi.
Uudenmaan kasvatti kulkeutui Savoon muutaman vuoden Häme ja Pohjois-Karjala kokemusten jälkeen. Savolaistuminen alkoi Varkaudessa vuoden 1980 alussa ja jatkui Joroisissa eläkeläisyyden saatossa reilut 14 vuotta sitten.
Nyt koen saavuttaneeni sellaisen savolaisuuden toukka-asteen, jonka turvin oli helppo siirtyä maakunnan sisällä etelästä länteen. Lähtö- ja tulopitäjien kulttuuriset piirteet puheilmaisun aksentteja myöten lienevät niin lähellä toisiaan, että uuteen järveen on turvallista sukeltaa.
Mahdollista lienee sekin, että uudella kasvualustalla toukka vankistuu ja kypsyttyään siitä kuoriutuu harmaapäinen lähes oikea savolainen tai edes – muodikkaasti sanottuna – parin maakunnan hybridi.
Kahden vanhuusrajaa hipovan eläkeläisen sen verran pitkä muutto, jossa koti on kerta heitolla nostettava muuttoautoon, on melkoinen logistinen rytäkkä. Kaaoksen kesyttäjät -ohjelman kaltaiseen hurjuuteen emme joutuneet, vaikkakin ällistelimme, miten paljon tavaraa muuttolaatikoihin joutui upottamaan.
Samoin ihmettelimme, miten paljon nurkkiin on keräytynyt tavaraa, jota emme voi mukaan ottaa.
Tässä kohdassa on pakko nostaa valoon Joroisista Mutalantien työpaja, joka on muuttajalle palvelun helmi. Puhelu sinne ja sovittuna aikana pihaan ilmestyy pakettiauto.
Rivakat miehet nostelevat kyytiin muuton ylijäämät, tekevät sen leppoisasti ja toivottavat lopuksi onnekasta muuttoa. Bravo, monta murhetta katosi.
Uuden kodin päässä varsinainen kiire loppui, kun muuttolaatikot olivat iloisessa ei missään järjestyksessä. Mutta kun laitimmaisesta laatikosta aloitti kaikessa rauhassa, yllättävän pian laatikot tyhjenivät ja tavarat löysivät paikkansa.
Oma sänky vielä vieraissa seinissä on ystävä ja tuttu ruokapöytä tarjoilee aamupuuron uudella ilmeellä. Varaston ja asunnon yhdistelmä muotoutui kodiksi.
Heti kohta huomion saa uusi sosiaalinen elämä. Naapurit, kauppa-, apteekki- ja harrasterutiinit sekä monet muut kuviot pitää saatella omille raiteilleen. Ja jonkun aikamatkan päässä elämä sitten loksahtaa sellaiseen asentoon, että mieli hyrrää tutussa ja turvallisessa arjessa ja pyhässä.
Joroisten ja Keiteleen kirkonkylät, vanha ja uusi kotipaikka, ovat omaleimaiset ja eläkeläiselle ihmisen kokoiset mukavan väen asuinseudut.
Yksi selvä yhteinen piirre tälläkin savolaiskaksikolla kuitenkin on. Maailma melske puristaa tai hemmottelee molempia jokseenkin samalla otteella. Tiedotusvälineet pauhaavat Ukrainan sotaa, ilmastokatastrofia ja kaikkia kansallisia tai ylimaailmallisia teemoja samoilla sävelillä sekä siellä että täällä. Vaan minkä noille eläkeläinen siellä tai täällä mahtaa?
Tällä tekstillä haluan tuoda julki sen, miten hienoa on, kun maailman kaiken hulluuden ja yltäkylläisen kehityksen pyörteissä on edelleen mahdollisuus siihen vanhaan ja sivistyneeseen lintukotoon, jonka sylistä eläkeläinen voi pelkoa tuntematta hypätä toiseen syliin ja syleilyyn!
Siksipä: kiitos Joroinen kun saimme olla, kiitos Keitele kun saimme tulla.
Kirjoittaja on entinen joroislainen, nykyinen keiteläinen.