”Kirkkoon on kuuluttu vähän samalla tavalla kuin otetaan henkivakuutus. Hyvä, että se on olemassa, mutta mielellämme emme ole paljon tekemisissä vakuutusyhtiön kanssa.” Näin arvioi Porvoon entinen piispa, nykyinen Åbo Akademin lehtori Björn Vikström (Demokraatti 18/22).
Vikströmin esittämä vertaus jäi alitajuntaan muhimaan. Se sai myös pohtimaan omaa suhdettani kirkkoon ja sen toimintaan.
Lisää pohdittavaa tarjosi paikallisessa someryhmässä esitetty kysymys: ”Käyvätkö ehdokkaat itse kirkossa?”
Satunnaisesti, kuului vastaukseni. Vuorotyöläisenä minua on ilahduttanut se, että kirkonmenoihin voi nykyään osallistua myös striimin välityksellä. Tämä on varmasti palvellut myös monia ikäihmisiä ja liikuntarajoitteisia.
Minulla on omakohtaista kokemusta kirkon järjestämästä toiminnasta jo varhaisesta lapsuudesta. Kävin kaksi vuotta seurakunnan kerhossa, joka ”korvasi” minun tapauksessani esikoulun. Jälkeenpäin olen muistellut kerhossa vietettyä aikaa lämmöllä.
Seurakunnan kerhossa solmin ensimmäiset kaverisuhteeni, ja se antoi muutenkin hyvät eväät elämään. Rohkenen väittää, että ilman kerhoa en olisi se ihminen, joka tänään olen.
En ole suoraan kysynyt, miksi vanhempani valitsivat minulle seurakunnan kerhon. Arvelen, että taustalla painoivat ainakin osittain taloudelliset syyt. Vaikka 1990-luvun alun lama oli tuolloin vielä edessäpäin, työläisperheessä ei raha kasvanut puussa. Esiopetus muuttui maksuttomaksi vasta paljon myöhemmin.
Seuraava tärkeä virstanpylväs oli ripari, josta kertyneet muistot säilyvät läpi elämän. Ensimmäisiä kirkkohäitä vietin, kun olin 22-vuotias. Tuon jälkeen yhteys kirkkoon katkesi vuosiksi. Yksi syy saattoi olla se, että kotiseurakunta vaihtui noina vuosina useasti, eikä aitoa sidettä päässyt syntymään.
Palataanpa Vikströmiin ja vakuutusyhtiöihin. Ex-piispan kuvaileman yleisen suhtautumistavan voi nähdä yhtenä tekijänä seurakuntavaalien alhaiselle äänestysaktiivisuudelle. Miksi äänestää, jos touhu ei tunnu itselle läheiseltä?
Jos ja kun seurakunta haluaa säilyä elinvoimaisena, avainkysymys on, miten pidetään kiinni nuorista, nuorista aikuisista ja lapsiperheistä. Mitä heille tarjotaan? Tiedän, ettei tähän ole helppoa vastausta. Se on kuitenkin keskeinen asia, johon tulevien kirkkopäättäjien on löydettävä ratkaisuja.
Kyse on viime kädessä siitä, millä tavoin kirkko kykenee uudistumaan ja elämään ajassa. Kirkon pitää olla strategiansa mukaisesti avoin kaikille.
On hyvä muistaa, että seurakuntien toiminta on jo nykyisellään paljon muutakin kuin jumalanpalveluksia. Tekemistä ja tapahtumia riittää kaikenikäisille – tärkeää diakoniatyötä unohtamatta.
Mitä taas omaan vakuutukseeni tulee, olen siihen ja sen ehtoihin tyytyväinen. Eikä asiointikaan tunnu yhtään hullummalta.
Kirjoittaja on seurakuntavaaliehdokas, Kirkonväen Demarit