Nimellä Anna-Mari Tyyrilä Räsymatoissa elävät meidän elämämme: Minun vanha villapaitani ja kouluvaatteeni, isäni vanhat risaiset housut, sisarusteni unohdetut vaatteet

Kirjoitin Facebookiin kesäkuussa näin: ”Mattoja pestessä tulee aina vuosittain ajateltua niiden edesmenneitä kutojia - äitiäni, kummitätiäni sekä nyt sairastavaa ystävääni. Kuteissa ja räsymatoissa on elämänmittainen tarina”.

Äitini leikkasi kuteita talvet pitkät ja kun niitä oli tarpeeksi, alkoi kutominen. Kangaspuut olivat keittiössä, josta kolke kuului. Pienenä tyttönä en oivaltanut, ettei kyse ollut vain mattojen tekemisestä, kyse oli myös luovuuden toteuttamisesta harmaan arjen keskellä.

Äidilläni oli hyvä värisilmä ja taito kertoa tarinaa matoissaan.

Lukioaikaisen saksalaisen kirjeenvaihtokaverini vanhemmat kävivät meillä eräänä kesänä ja tykästyivät äitini mattoihin. Kun lähdin seuraavan kerran heitä tapaamaan, mukanani oli siniharmaasävyinen matto, joka kertoi suomalaisesta kevättalvesta. Maton paikaksi tuli olohuoneen ison vitriinin edusta.

Räsymatoissa elävät meidän elämämme. Minun vanha villapaitani ja kouluvaatteeni, isäni vanhat risaiset housut, sisarusteni unohdetut vaatteet. Niistä äitini kutoi uuden elämän, jota nyt siskoni kanssa vaalimme lattioillamme.

– Tutunnäköinen matto, mietti sisareni poiketessaan mattojen pesun aikaan.

Niinpä. Äitimme tekemä.

En väheksy mattoja, jotka eivät hivele harjaantunutta värisilmää. Ne eivät ole taideteoksia, mutta ne ajavat saman tarkoituksen kuin kauniimmat yksilönsä.

Ystävättäriltäni olen saanut monia mattoja. Yhden maton tarina kantoi liitosta eroon, kaatopaikkakuormasta muutamaksi vuodeksi omille lattioilleni ennen kuin oli aika luopua. Sen maton päästi elämästään juhannuskokko.

– Ota kaikki, sanoi toinen ystävättäreni, nyt muistisairas.

Halusi luopua kauan sitten edesmenneen äitinsä matoista. Topakasti tehtyjä, kulutusta kestäviä. Pesen niitä kesä toisensa jälkeen. Mietin, pitäisikö viedä yksi pieni matto takaisin. Josko muistot heräisivät?

Näinä hukkaan heittämisen ja muovikulttuurin aikoina itsetehtyjen mattojen arvo korostuu. Niissä vanhoissa matoissa näkyy naisten työ aivan kuin miesten työt peltojen raivuussa tai metsätöissä.

Matot lämmittivät isiemme jalkoja pitkien työpäivien jälkeen. Lapset pyöriskelivät matoilla vaatimattomien lelujensa kanssa. Parhaimmillaan tänäkin päivänä luxuslelujensa ympäröiminä.

Vanhassa talossa matot ovat edellytys, että talvella varpaat eivät palellu ilman kaksia villasukkia. Myös koirat venyttelevät pitkin pituuttaan matoilla, ja kissa kiehnää puskien päätään maton reunaan.

Monissa ystäviemme kanssa vietetyissä tapaamisissa otetuissa valokuvissa räsymatot näkyvät sivuosassa. Moniko meistä mattoja kuvaa? Nehän ovat itsestäänselvyyksiä, jalkojen alla olevia vaimentimia.