Horisontti Äiti, miten ihmeessä ne ottavat kouluun näin pieniä?

Melkein 12 vuotta sitten elokuussa päivä oli aurinkoinen. Kävelimme käsi kädessä kohti koulua. Tiesin, että sinua jännitti ensimmäinen koulupäivä ja vähän se jännitti minuakin.

”Äiti, yhtä asiaa minä ihmettelen. Miten ihmeessä ne ottavat kouluun näin pieniä,” kysyit silmät pyöreinä.

Olen tainnut juuttua samaan kysymykseen kaikiksi näiksi vuosiksi. Aika on raksuttanut vääjäämättä eteenpäin ja ihmettelyn aihetta on riittänyt.

Kuinka ihmeessä ne ottavat noin pieniä yläasteelle, rippikouluun, mopokorttia suorittamaan, lukioon, autokouluun, ravintolaan ja hyvä ihme, vielä ylioppilaiksi. Tämähän tietää sitä, että ne ottavat noin pieniä yliopistoihin, ammattikorkeakouluihin, opistoihin, töihin.

Kaikkein pahinta on, että ne ottavat armoa tuntematta noin pieniä pois kotoa.

En hetkeäkään epäile, ettettekö te pärjää. Te pärjäätte mainiosti.

Teissä on paljon enemmän voimaa, uskallusta ja viisautta kuin edes itse uskotte ja joka tapauksessa aivan varmasti paljon enemmän kuin meissä, vanhemmissanne aikoinaan.

Voitko ihan nopeasti kertoa, kuinka maailmankaikkeus syntyi?

Tiedän, ettemme ole aina onnistuneet ja olemme toimineet välillä juuri niin kuin ei pitäisi toimia. Mutta tavoitteemme on ollut kristallinkirkas: olemme aina halunneet, että tulette kuulluksi, rakastetuksi ja nähdyksi juuri omana itsenänne. Välillä itsevarmana ja osaavana, välillä hauraana ja haavoittuvana.

Emme ole halunneet, että elämänne on voittoja ja saavutuksia täynnä, koska kenenkään elämä ei ole täynnä voittoja ja saavutuksia. Tärkeää on oppia selviämään silloin, kun elämä ei hymyile ja löytää asioita, joista saa mielelleen rauhaa ja levollisuutta.

Olette oppineet paljon, kun opitte nauttimaan pienistä ja arkisista ilon ja onnen hetkistä. Sellainen oli pienelle tytölle lämpimänä kesäpäivänä, kun hän pömpähteli paljain varpain pihan poikki naapuriin kysymään ystäviä leikkimään. Trallallei, trallallei, tyttö rallatteli. Muistakaa rallatella, hymyillä ja nauraa, nauttia kasteisesta nurmikosta paljaissa jalkapohjissa, tuulesta ja auringonlämmöstä, tanssia ja ottaa ystävää kädestä kiinni. Muistakaa nauttia elämästä.

Mutta sitä minä pelkään, kuinka me pärjäämme – ainakin minä ja kaltaiseni, jotka joutuvat pian hyvästelemään maailmalle perheen kuopuksen.

Mitäs minä sitten teen? Uppoudun työhön? Täytän tyhjentyvät nurkat kolmannella vasikan kokoisella koiralla? Luen lukemattomia kirjoja ja kaivan esiin ystäviä, joihin olen pitänyt liian vähän yhteyttä?

Joka tapauksessa yksi elämänvaihe on peruuttamattomasti ohi. Tiedän, että niin tämän pitää mennä. Olemme etuoikeutetussa asemassa, kun saamme lähettää matkaan hienoa nuoria ihmisiä.

Pitää vain opetella olemaan yhtä aikaa tarpeeksi etäällä ja tarpeeksi lähellä. Tuupata matkaan mutta olla sopivina annoksina tukena ja turvana.

Viisivuotiaana ei ole aina helppoa nukahtaa. Sinä iltana kävin peittelemässä neidin useaan kertaan. ”Nyt pää tyynyyn”, tiuskahdin lopulta. ”Juu, kyllä äiti, ihan heti. Voitko vaan ensin ihan nopeasti kertoa, kuinka maailmankaikkeus syntyi.”

Olen kiitollinen, että maailmankaikkeuden synnyn ja monien muiden kimuranttien kysymysten ratkomiseen on osallistunut iso joukko oman alansa ammattilaisia kaikkina näinä vuosina. Kiitos teille kaikille!

Lapsemme ovat saaneet kasvaa ja oppia turvassa kanssanne. Teette mittaamattoman arvokasta ja tärkeää työtä varhaiskasvatuksessa ja kouluissa. Kehut ja kannustukset, jopa vain yksi kehu ja kannustus oikeaan aikaan, voi vaikuttaa lapsen ja nuoren elämän suuntaan ja ammatin valintaan.

Kunnioitetut ylioppilaat, maailma meni hulluksi, kun te menitte lukioon eikä se vieläkään ole ennalleen palautunut. Toivottavasti se on saanut teidät näkemään, että mistä tahansa voi selvitä. Niin kuin vaikka ylioppilaskirjoituksista.

Lämpimät onnittelut ja kaikkea hyvää tulevaisuuteenne!

Kirjoitus on pidetty puheena Joroisten lukion ylioppilasjuhlassa.