Suomen metsäkeskuksen rahoitus- ja tarkastuspäällikkö Ari Nikkola on virkansa puolesta on lähettänyt eräänlaisen paimenkirjeen nettiin. Hän muistuttaa metsänomistajia metsänraivauksista ja harvennushakkuiden valvomisesta. Hän ei kuitenkaan ilmaise selkeästi kenelle em. töiden laadunvalvonta valvonta kuuluisi.
Jos hän tarkoittaa tuossa metsänomistajia, vaatii hän ns. tavalliselta metsänomistajalta kohtuuttoman paljon, esimerkiksi harvennustiheyden määrittäminen. Niissä metsänomistaja on motomiehen armoilla. Taimikon harvennus on tosin helpompi asia.
Sinänsä Suomen metsäkeskuksella – joka kylläkin käsittäääkseni on ensisijaisesti viranomaisorganisaatio – olisi oivaa työsarkaa myös jokamiesmetsänomistajien kurssittamisessa – jotta näistä mahdollisimman moni pystyisi itsekin ohjeistamaan ja valvomaan jättääkö motomies harvennushakkuutyömaalla oikean määrän ja mahdollisimman hyvälaatuisia puita. Ja ettei jatkokasvatukseen jääville jää valkoisena loistavia ”koneleimoja”.
Jos metsänomistaja tietysti voi turvautua paikallisen metsänhoitoyhdistyksen asiantuntemukseen niin taimikonhoito kuin puukauppa- ja hakkuuasioissa ja maksaa siitä. Mutta senkin ammattilaisen on syytä opastaa- valvoa ja käydä työmaalla useamman kerran. No, se tietenkin maksaa – joka käynti. Mutta sekin tulee lopulta halvemmaksi kuin, että kärsiä ettei työ mennytkään niin kuin oli olettanut.
Hakkuu- tai työsopimukseen olisi hyvä kirjata ns. reunaehtoja esimerkiksi hakkuuajankohdasta, jos ne tuntuvat tarpeellisille. Sekä vaatia, että kooneyrittäjä ilmoittaa hakkuu aloittamisesta ajoissa – ei ajossa, kuten eräillä on tapana!
Mutta silti: käy työmaalla mahdollisimman usein vaikka et ehkä paljon metsäasioista ymmärtäisitkään. Ne autokilometrit ja työpäivän menetykset eivät mene hukkaan!
Tässä seuraa kertomus tositapahtumasta, ettei kävisi kuten eräälle hyvin tuntemalleni metsänomistajalle: kun kevät tuli ja lumet suli, varsin kookkalla kivettömällä mutta mättäisellä avohakkuualueella paljastui melko isolta alueelta laajalti 120–150 vuotiaita vähintään polvenkorkuisia tukevia ”tuoleja” ts. kantoja.
Tämä tuntemani mies ei arvannut valvoa hakkuuta vallankaan kun urakoijana oli paikkakuntalainen Iso ja kokenut koneyrittäjä. Kannokko oli ”syntynyt” siten, että moton kuskina oli ammattiaan vaihtava työharjoittelijamies ja oli yö. Samalla työmaalla mutta eri vuorokauden aikaan työskenteli myös hänen ohjaajansa.
Joten, kun oli lunta paljon, tulos paljastui vasta sitten, kun lumet ja suo alkoivat sulaa. Maanomistaja, tämä tuntemani mies, kävi tapaamassa tätä ohjaaja-motokuskia, joka vakuutti, että ”asia hoidetaan”. Aurinko nousi yhä korkeammalle, koneurakoitsijaa ei vaan näkynyt. Kun viimein tuttavani tavoitti koneyrittäjän ykkösmiehen, tämä vastasi hyvin härkisti ja jyrkästi: Ei kuulu meille, me ei korvata mitään.
Metsänomistaja joutui pulaan: joko nostat oikeudessa siviilikanteen tai sahaat itse kannot lyhyeksi ja palkkaat traktorimiehen ajamaan tyvipätkät pois. Muutoin alueen mätästys ja istutus myöhästyisi vuodella.
Ylimääräinen työ vei sahamieheltä yhteensä useamman työpäivän. Tässä tiivistelmä ikävästä kokemuksesta.
Tarinan opetus: käy itse työmaalla mahdollisimman usein. Ja metrimitan kanssa!
metsiensä hoitaja
Joroisista