Nimellä Anu Ylitolonen: Eniten yllätti köyhyys: Yhdessä meidän tulee huolehtia, ettei kukaan jää yksin – ei nuori eikä vanha

Anu Ylitolonen

Minä en ole koskaan ollut köyhä. Lama-ajan lapsena tiedän, ettei kaikkea voinut saada. Opiskeluaikana tulot ja menot piti laskea tarkkaan. Silti en ole koskaan ollut varsinaisesti köyhä.

Tämän kolumnin otsikko on vahva viesti. Sen on tarkoituskin olla. Otsikko ei ole omani, vaan se on suora lainaus viime sunnuntaina alkaneen Yhteisvastuukeräyksen tunnuksesta. ”Eniten yllätti köyhyys” puhuu siitä, miten monet ikäihmiset kamppailevat pienten eläkkeiden ja talousvaikeuksien kurimuksessa.

Teema puhuu siitä, miten köyhyys saattaa yllättää kenet tahansa. Köyhyys ei aina katso sitä, kuinka olet asiasi hoitanut. Ikäihmisten köyhyys on totta myös Suomessa, vaikka aina emme sitä ehkä tule ajatelleeksi.

Yhteisvastuukeräys on vuodesta 1950 alkaen auttanut kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä Suomessa ja maailmalla. Tärkeä osa Yhteisvastuuta on rahan kerääminen, mutta yhtä tärkeää on myös tietoisuuden lisääminen. Yhteisvastuukeräyksen kautta halutaan tuoda esille teemoja, jotka arkemme keskellä herkästi jäävät syrjään ja unohduksiin.

”Eniten yllätti köyhyys” nostaa keskiöön ikäihmiset. Kyse on niistä sukupolvista, jotka taistelivat maamme itsenäisyyden puolesta ja rakensivat tätä maata nykyisille sukupolville. Kyse on heistä, jotka ovat tehneet paljon työtä, mutta eivät ole saaneet siitä suurta taloudellista korvausta. Kyse on heistä, joita kutsumme mummoiksi ja ukeiksi, isomummoiksi ja isoukeiksi.

Yhteisvastuukeräys nostaa tietoisuuteemme taloudellisen köyhyyden, johon moni ikäihminen on elämässään ajautunut. Aikanaan tehty työ ei ole taannut sellaista eläkettä, joka riittäisi kaikkeen siihen, mikä tänään on välttämätöntä. Moni ikäihminen kokee myös yksinäisyyttä, mikä omalta osaltaan lisää vähäosaisuuden ja syrjään joutumisen tunnetta.

Yhteisvastuun teeman äärellä mieleeni palautui eräs kertomus, joka kiersi vuosia sitten sosiaalisessa mediassa. Tuossa kertomuksessa kerrottiin miehestä, joka odotti aamulla hoitajalle pääsyä ja kertoi sitten tälle, kuinka hänellä on tärkeä, kiireinen meno. Hoitajan kysyessä, mihin mies kiiruhtaa, mies kertoi menevänsä joka aamu vaimonsa luo aamupalalle hoivakotiin. Mies myös kertoi, ettei vaimo ole enää vuosiin tuntenut häntä, mutta hän tuntee vaimonsa ja siksi menee.

Tämä kertomus on koskettanut ja puhutellut minua paljon. Se muistuttaa osaltaan siitä, miten tärkeää muistaminen, huolenpito ja yhteys ovat. Vaikka muistaminen ja yhteys eivät poista köyhyyttä, ne lievittävät yksinäisyyttä.

Siksi meidän yhteinen tehtävämme on pitää ikäihmisistä huolta. Meidän tehtävämme on huolehtia myös siitä, että he saavat elää taloudellisesti turvassa ilman pelkoa siitä, riittääkö raha lääkkeisiin ja ruokaan vai onko valittava jompikumpi.

Yhdessä meidän tulee huolehtia, ettei kukaan jää yksin – ei nuori eikä vanha. Sillä kuten on sanottu: yhteiskunnan sivistyksen mitta näkyy siinä, kuinka se huolehtii kaikkein heikoimmista.

Pidetään siis yhdessä huolta toinen toisistamme!

Kommentoi