Nimellä Sari Järn: Kyllä minä riemastuin: minä näin provosoituneen poliisin ja provosoivan, kansalaistottelemattoman kansalaisen kohtaamisen

Sari Järn

Kyllä minä riemastuin, kun eri puolilla ilakoitiin, kuinka ituhipit saivat ansionsa mukaan: paprikasumutetta silmilleen. Kuka käski mennä istumaan kadulle? Kuka käski vastustaa virkavaltaa!

Riemastumiseni ei ollut merkki siitä, että olisin ilahtunut kommenteista, päinvastoin. Minun ärsytysmittarini rapsahti punaiselle.

Nyt on rikottu lakia. Mutta kuka rikkoi? Poliisi vaiko mielenosoittaja? Kenties kumpikin.

Minä näin tapahtumasarjassa provosoituneen poliisin ja provosoivan, kansalaistottelemattoman kansalaisen kohtaamisen, jossa ennen kaikkea poliisi käyttäytyi laittomasti. Provokaatio on saattanut olla molemminpuolista. Moni muu on asiasta eri mieltä.

Joku näki, että ituhippi halusi huomiota ja sai. Huonoa sellaista. Toinen koki, että poliisi ei hakenut huomiota ja sai. Huonoa sellaista. On myös niitä, joiden mielestä kaikki on juuri päinvastoin.

Henri Kärki on tehnyt opinnäytetyön Provosoiko poliisi? – tutkimus provosoinnilla hankitusta voimankäytön näennäisoikeutuksesta (Poliisiammattikorkeakoulu, 2020). Hänen tutkimuksessaan ilmeni, että poliisikulttuurin paine maskuliinisen maineen ylläpitämisestä voi saada aikaan tunteen, että itsetuntoa on tarpeen korjata käyttämällä voimaa ja väkivaltaa. Kärki kirjoittaa provokaatio-oikeustusmallista, jonka lopputuloksena on provosoitunut kohdehenkilö, johon poliisi sitten käyttää voimaa.

Hyvää tarkoittavat teot voivat päätyä tragediaan provokaation vuoksi.

Me, jotka emme olleet paikan päällä Elokapinan mielenilmaisussa, emme voi tietää, kävikö tällä kertaa näin. Onneksi asiaa tutkivat muutkin kuin paikallinen poliisi.

Minä riemastuin, koska olin aiemmin tutkinut teatterin keinoin kansalaistottelemattomuutta ja nimenomaan kadunvaltausta. Valtaa katu – katu valtaa -näytelmäni sanoma oli, että hyvää tarkoittavat teot voivat päätyä tragediaan juuri provokaation vuoksi.

Väitin, että on julkisuushakuisia ammattimellakoitsijoita, joiden päämääränä on pääsy julkisuuteen. Toisaalta on olemassa media, joka usuttaa äärimmäisiin tekoihin. Minun tarinassani poliisit eivät olleet niitä, jotka toimivat laittomasti. Olen kirjoittanut tekstin ensimmäisen kerran jo yli kaksikymmentä vuotta sitten. Tuorein versio siitä esitettiin Juvan lukioteatterissa kevättalvella 2012.

Kun minä riemastun, silloin lähtee. Mutta minäpä olen oppinut matkan varrella pysähtymään. Mietin, mahtaako käyttämäni energia ja siitä aiheutuva puhina olla kaiken sen arvoista. Olen oppinut antamaan anteeksi itselleni ja muille. Olen oppinut perääntymään enemmän tai vähemmän hallitusti. Minulla on varaa völjätä.

Tiede-lehden (9/2020) artikkelissa Anne Haikola kirjoittaa anteeksiantamisen tärkeydestä. Anteeksianto on päätös luopua vihasta. Se on päätös suhtautua ystävällisesti väärintekijää kohtaan. Väärin voi tehdä monella tavalla.

Voi rikkoa lakia, voi loukata tahallisesti tai tahattomasti.

Ihmiset saattavat jumiutua siihen, mitä toinen teki tai sanoi. Se estää anteeksiantoon siirtymistä. Artikkelissa pohditaan, onko olemassa tekoja, joita ei voi koskaan saada anteeksi? Kuitenkin jotkut meistä pystyvät antamaan anteeksi vaikkapa perheenjäsenen tappamisen.

Missä vaiheessa pitäisi omaan riemastumisen rakettiin tulla aikakatkaisu? Siinäkö vaiheessa, kun huomaat jankkaavasi vuosia sitten tapahtunutta vääryyttä tai kenties väärinkäsitystä?

Jos haluat välttää väärinkäsityksiä, suosittelen lukemaan Arto Mustajoen kirjan Väärinymmärryksiä. Siinä pohditaan, miten voisimme puhua ja kuunnella paremmin. K

un riemastumme, mietitään tovi, oliko kenties kyse asiasta, jonka tulkitsimme väärin? Ja jos on kyse todellisesta vääryydestä, pohtikaamme, voisimmeko jo päästää irti?

Kirjoittaja on joroislainen kirjailija.

Keskustelu