Ihan silkasta uteliaisuudesta, uusia kokemuksia hakeakseni, pestaudun pariksi kesäkaudeksi töihin eteläsuomalaiseen puutarhamyymälään.
Täysin uuden ympäristön lisäksi lisäpotkua töihin toi se, että aika moni asiakkaista oli ruotsinkielisiä. Jopa siinä määrin, että osa heistä ei todellakaan osannut suomea ja puhui ruotsiakin sellaisella aksentilla, että siitä ei kouluruotsilla saanut kiinni mistään kohtaa.
Ehkä hellyttävin kohtaaminen oli siemenperunoita ostamaan tulleen vanhemmanpuoleisen veljesparin kanssa. Putaattis, putaattis, he heiluttivat käsiään ja minä heiluttelin takaisin, että tännepäen, tännepäen.
Eikä siinä mitään, hyvin päästiin yhteisymmärrykseen perunalajikkeesta, saatiin lykättyä annabelle-säkit takakonttiin ja eurot vaihtamaan omistajaa.
Monenlaista tarinaa siinä kuukausien kuluessa ehti kuulla ja kuunnella. Ja tarpeeksi kauan turistiin, kummasti ne vain jutut lähtivät kulkemaan kohti rakasta savoa ja savolaisia sukujuuria. Kuten erään ruotsinkielisen rouvan kanssa.
Aluksi rouva oli vähän pelottava. Asteli myymälään täpäköin askelin, aina vähän pahantuulisen oloisena. Yksi syy pahantuulisuuteen oli se, että rouvan mies oli eräänä iltana vaimonsa auton parkkeerattuaan unohtanut laittaa käsijarrun päälle. Siinä sitten uudenkarhea menopeli valui omia aikojaan rinnettä alas, törmäsi johonkin jota enää en muista, ja meni lunastuskuntoon.
Ja kun ei ollut autoa, ei rouva päässyt kulkemaan itsenäisesti vaan oli vähän niin kuin muiden armoilla. Tämän kertoi myös vakioasiakkaisiin kuuluva tytär.
Kärttyisyyttä ei suinkaan vähentänyt se, että isäntäparka oli jostain syystä eteisessä siirtänyt kenkätelineen paikkaa sillä seurauksella, että vaimokulta kompastui siihen, kaatui ja mursi kätensä. Tämän rouva kertoi itse.
No, jossain vaiheessa tuimuus suli, rouva alkoi rupatella enemmän – ja paljasti äitinsä puolelta olevansa umpisavolainen.
Takaisin kotikonnuille palattuani olen alkanut kiinnittää enemmän huomiota siihen, millaista palvelua itse saan. Entistä herkemmin tulee äänestettyä jaloilla jos tuntuu, ettei asiakaskokemus ole osunut ihan kohdilleen.
Jos myyjät eivät tervehdi, ovat naama näkkärillä tai antavat muuten vain ymmärtää, etteivät sinun tänne tuomasi kolme euroa juuri kiinnosta niin olkoon sitten niin.
Viimeksi tänään seisoin pitkän tovin eräässä autoalan liikkeessä, tiskin edessä, eikä kumpikaan paikalla olleista työntekijöistä noteerannut läsnäoloani mitenkään. Jos kyse ei olisi ollut työpaikan etukäteen sovitusta asiasta, olisin jättänyt herrat jatkamaan keskenään olemista.
Mutta. Kuka meistä täydellinen on, heittäköön ensimmäisen kiven. Kyllä olen itsellenikin antanut luunapin, jos toisenkin, kun ei palvelu ole mennyt ihan putkeen.
Kuten kerran, kun sanoin eräälle mukavalle naisasiakkaalle, että ota seuraavallakin kerralla tuo karvainen kaveri mukaan. Tarkoitin koiraa, mutta katseeni harhautui samalla naisen parrakkaaseen aviomieheen, jonka avonaisen paidan lomasta pilkisteli rehevä tukko rintakarvoja.