Kirjallisuuden luennolla käsittelimme Pentti Saarikosken Tiarnia-sarjaa. Trilogian keskimmäinen osa on nimeltään Tanssiinkutsu. Se herätti minussa viljalti ajatuksia jo silloin.
Sittemmin pohdin aihetta lisää elämäntanssin näkökulmasta. Siinä oleminen kutsuu ihmisen tanssiin, nuoruustanssiin. Tai kyllä sama kutsu esitetään koko sukupolvelle. Siihen kutsuun yleensä vastataan myöntävästi.
Oleminen kutsui nuoria ihmisiä Joroisiin Tuplahoville. Aika oli kuin suora jatko jälleenrakentamisen päiville. Musiikki vain oli vaihtunut toisenlaiseksi.
Kylmä sota oli ainoastaan häivähdyksenä läsnä. Se oli jossakin loitolla, ja oma nykyaika tuli väkevästi liki.
Kenties voitaisiin puhua kunkin aikakauden tanssilavasta. Siellä soivat sävelet, jotka kiteyttävät vallitsevan nykyhetken olemuksen. Ihmiset tanssivat itsensä arjen tuolle puolen.
Myös konkreettisen yhdessäolon merkitys oli suuri. Laulajat ja yhtyeet olivat taikureita, jotka kykenivät luomaan yliarjellisen ilmapiirin.
Yksinkertaisuus oli silloin vahvuus ja rikkaus. Vähästäkin osattiin ammentaa paljon.
Keskeinen kohta oli Varkauden vanha linja-autoasema eli ”Mutteri”. Sieltä Savonlinjan keltaruskeat autot lähtivät kohti Tuplahovia.
Kuopion Liikenteen siniset autot taas kuljettivat tanssijoita Leppävirralle ja Virinlinnaan. Usein suuntanani oli kuitenkin Tuplahovi.
Tuplahovi tuntui hengeltään Virinlinnaa modernimmalta tanssilavalta. Enemmän nuorison paikkakin se luonteeltaan oli. Olemus oli rockkylläisempi.
Tuplahovi oli aluksi minulle olemassa kertomusten tanssipaikkana. Käviväthän siellä Varkauden moottoripyöräilijät eli Rinkelit. Pääsin seuraamaan heidän elämäänsä varsin läheltä.
Näin ja kuulin, millaisen innon vappu ja juhannus heissä herättivät. Rinkelit taisivat edustaa minulle jonkinlaista maanteiden sankaruutta.
Itse tanssilavalla vallitsi tietynlainen liikkumisrituaali. Sen muotona oli ympyrä. Kehiä oli kaksi, ja ne olivat sisäkkäisiä. Pienempi vaellusympyrä sijaitsi tanssilavan sisällä. Ulompi ja suurempi kehä kulki rakennuksen ympäri. Välillä käytiin myös alueen laidassa olevan lammen rannassa.
Jokaisella reitillä oli oma tehtävänsä.
Sisempi kehä paljasti, keitä seinustaa reunustavilla penkeillä istui. Ulommalta kehältä näki, mitä pysäköintialueella ja piikkilanka-aidan takana tapahtui.
Lammen rannassa vilvoiteltiin. Ja tarkastettiin, oliko joku tulossa sitä kautta liputta sisään.
Juhannuksena yövyin teltassa Valvatuksen leirintäalueella. Silloin tanssikokemus oli tavallista kokonaisvaltaisempi. Oli yksi vappu, jonka tunnelma on muistoissa yhä ylittämätön.
Tuplahovilla esiintyi Hurriganes. Jo ennakkoinnostus oli suuri. Siihen vappuun sisältyi lupaus tanssin ja nuoruuden päättymättömyydestä.
Senkaltaiset muistikuvat ovat tärkeitä. Ne kertovat elämyksistä, jotka kumpusivat konstailemattomuudesta.
Ei kaivattu yltäkylläisyyttä. Kauneus löytyi koruttomuudesta.
Ei ollut Saarikosken tapaan tanssilattiaa vuorella eikä hämärän tansseja. Olivat tanssilava Joroisissa ja nuoruuden tanssi.
Ne eivät unohdu. Milloinkaan.
Kirjoittaja on FT, KT, kulttuurikasvatuksen dosentti