Mikä meitä liikuttaa?

25.02. 09:02

Kirjoitan tätä kirjoitusta kesken talven ensimmäistä triathlonleiriä, jota vietämme Maspalomasissa Gran Kanarialla. Perinteiseen tapaan, sillä tämä on neljäs talvi kun urheilen samalla saarella. Jos on Suomen talvi ollut ankara, niin on täälläkin poikkeuksellinen tilanne.

Runsaat sateet ovat saaneet saaren vihertämään, jokiuomassa on vettä ja sateet saavat solatiet tulvimaan, mikä haittaa hieman harjoitteluamme. Päivät täällä kuluvat nopeasti, sillä vuorokauteen on mahdutettava 10 tuntia unta, 5-6 tuntia harjoittelua, päiväunet, ruokailut sekä huoltotoimenpiteet, kuten pyörän huolto, venyttely, kaupassa käynti ja pyykinpesu. Päivän päätteeksi onkin mukava katsella raukeana kolikolla toimivasta tv:stä talviolympialaisia.

Ihmettelenpä, jos kukaan lukijoista ei ihmettele tässä vaiheessa, että onko tässä touhussa mitään järkeä. On siinä. Itse jaksan harjoitella, koska tavoittelen parempia sijoituksia kilpailuista. Tärkein syy kuitenkin on se, että tykkään urheilla. Odotan sitä, että tulisi pilvetön päivä ja voisimme kavuta pyörällä saaren korkeimmalle huipulle (1 950 metriä merenpinnasta) ja kipaista sen perään juoksemaan. Väsyttää, energia on lopussa, jalkoja särkee, syke jyskyttää ja veri pauhaa, mutta silti etenen kohti tavoitetta.

Toinen puoli työsarkaani on muiden liikuttaminen ja motivoiminen.

Aikuisten kuntotriathlonistien houkuttelemisessa lajin pariin olemme jo hyvässä vauhdissa. Mutta mistä saisimme uusia junioreita lajin pariin? Turhaa tässä on kantaa huolta yksistään suomalaisen triathlonurheilun puolesta, sillä huomattavasti tärkeämpi olisi saada kaikki nuoret liikkumaan jollain tavalla. Nähtävissä on jo useita huolestuttavia ilmiöitä. Nuoria on nykyään kuulemma vaikea saada pysymään jopa joukkuelajien parissa, koska aina ei ole kivaa.

Koululiikunnasta on monille jäänyt traumoja ja vastikään eräs kansanedustaja ehdotti liikuntanumeroiden poistamista. Suurin osa varusmiehistä on ylipainoisia, huonokuntoisia ja olenpa joutunut todistamaan omin silmin sitäkin, että osa on jopa uimataidottomiakin.

Ei kuitenkaan ole tarkoitukseni syyllistää nuoria, vaan pistän kaikki yhteiskunnan piikkiin.

Koska yhteiskunta on yhtä kun me kaikki, niin eiköhän aleta yhteistuumin talkoisiin. Jokainen tehköön osansa taitojensa mukaan.

Lasten liikuntatottumukset ovat aika pitkälti kotoa opittuja ja jokaisen lapsen pitäisi saada oppimisen elämyksiä myös liikuntatunnilla. Seurojen pariin etsiytyvät nuoret ovat jo valmiiksi liikuntamyönteisiä, mutta miten liikuntapalvelut tavoittaisi ne nuoret ja lapset, jotka eniten liikuntaa kaipaisivat? Vastausta tällaisiin kysymyksiin voi pohdiskella meistä jokainen hiihtäessään kevätladuilla tai polkiessaan pitkin vuoristoteitä.

Tiina Boman