Kuule tuhannet tarinat!

21.04. 14:32

Kansallista veteraanipäivää 27.4.2010 vietetään kahdettakymmenettäneljättä kertaa tunnuksella ”Kuule tuhannet tarinat!”. On korkea aika tallentaa sodasta kertovia tarinoita talteen, sillä tarinankertojat alkavat olla vähissä.

Tänä vuonna on kulunut tasan seitsemän vuosikymmentä talvisodan päättymisestä. Olin sodan päättyessä viisitoistavuotias pojankoltiainen, joten muistan hyvin nuo ajat.

Perheeseemme kuului tuolloin äitini ja isäni lisäksi äidinäitini eli mummu, kuten me häntä kutsuimme. Lapsia oli kahdeksan, neljä tyttöä ja neljä poikaa. Perheen jälkikasvu oli sodan aikaan 3-19-vuotiaita.

Vuosi 1940 oli perheellemme, kuten tuhansille ja taas tuhansille suomalaisille, koettelemusten ja kärsimysten vuosi. Sotilaiden omaiset eri puolilla maata saivat kokea suuren surun: joku heidän rakkaistaan oli kaatunut tai kadonnut. Meidän perheemme menetti vanhimman pojan. Veljeni Eino kaatui 14. päivä helmikuuta 1940. Eino oli tuon päivän yönä tavannut kohtalonsa vihollisen ampumasta luodista suoraan sydämeen, joten kuolema oli seuranut välittömästi. Tapaus sattui Kuhmon Saunajärvellä tehdyssä väkivaltaisessa tiedustelussa vihollisen selustaan

Aseveljet saivat Einon samana yönä pois vihollisen selustasta. Talvisodan aikana kaatuneiden kuljetus kotipaikkakunnalle ei ollut vielä aivan hyvässä järjestyksessä. Einokin tuotiin kotipitäjään haudattavaksi vasta huhtikuun alkupuolella, ja laskettiin kunnialaukausten saattamana yhdessä neljän aseveljensä kanssa samaan sankarihautaan, jossa jo lepäsivät vuoden 1918 sodan uhrit.

Vaikka 13. päivä maaliskuuta solmitun Moskovan rauhansopimuksen ehdot olivat suomalaisten mielestä kohtuuttomat, uskoimme, että uhraukset eivät menneet hukkaan, sillä säilytimme kansallisen itsenäisyyden ja itsemääräämisoikeuden. Olihan käyty 105 päivän sota myös eheyttänyt kansaamme kaksikymmentä vuotta aikaisemmin koetusta kansalaissodasta.

Omaisen menetys on aina suuri tragedia, ja erityisesti äidille on raskas koettelemus menettää lapsensa, ja vielä sodan uhrina. Näin oli myös äidilleni. Ei silloin ollut mitään kriisiapua eikä tukiryhmiä. Uskon äitiäni auttaneen hänen vahva uskonsa ja rukouksensa kaikissa elämän koettelemuksissa. Hänen usein käyttämä sanontansa olikin ” Ei Jumala aseta suurempaa kuormaa kuin kantaa jaksaa.” Jatkosodan aika pahensi vielä tilannetta, sillä veljeni Aarne kaatui kukautta vaille kolme vuotta Einon kuoleman jälkeen. Se onkin sitten sen sodan ”tarina”

Nyt olemme saaneet elää jo kuusikymmentäviisi vuotta rauhan aikaa. Saamme olla kiitollisia niille urheille suomalaisille, jotka uhrauksillaan pelastivat maamme itsenäisyyteen.

Viettäkäämme iloisina kansallista veteraanipäivää uskoen ja toivoen, ettei sotaa enää koskaan tule.

Antti Kangaskesti