Meskasen Matti käy päivittäin kävelyllä palvelutalolla asuvien tuttujen kanssa. Tässä kaverina Veli-Jussi Hynninen.

”On suurta rikkautta ja armoa, että saa olla terveenä”

22.12. 14:24

Sunnuntaina 85-vuotissyntymäpäiviään viettäneen Matti Meskasen silmissä on suurta lempeyttä ja elämänviisautta. Sydämen sivistystä. Vaikka kuluneet vuosikymmenet ovat muovanneet miehestä sellaisen, kuin hän tänään on, humaanin ja lähimmäisiään rakastavan, luotiin kaikelle perusta synnyinkodissa Raudussa. Siellä Matin isä työskenteli haudankaivajana ja äiti piti ahkerasti pyhäkoulua. Koska perhe asui pitäjäntuvalla, totuttiin Meskasilla siihen, että väkeä kylässä kävi melkoisena rallina.

– Kyllähän asiat periytyvät lapsuuteen. Kokonaisuutta ajellen sain kotoa hyvät eväät. Meillä ei ollut puutetta, mutta ei mitään itsestään selvääkään. Oli opittava omatoimiseksi. Sodan aikana, sitten kun kaikesta oli puutetta, tehtiin monet asiat itse.

Meskaset, kuten niin monet muut, joutuivat sodan jaloissa evakkotaipaleelle. Talvisodan aikana heidät tuotiin Jokioisiin ja aikanaan, vuonna 1946, toi tie Joroisiin.

Jokioisissa Matti sai isänsä rinnalla suutarin oppia, kun Meskaset tekivät rintamamiehille tallukoita. Kun isä joutui reserviin, jäi suutarointi Matin vastuulle.

Joroisiin muuttamisen jälkeen Matista tuli kiertävä suutari.

– Tarvetta suutarille oli vaikka kuinka. Kiersin talosta taloon Pieksämäkeä myöten. Isännät kuljettivat minua hevosella ja tilauksia oli puoleksi vuodeksi eteenpäin. Tein lapikkaita ja saappaita ja Roschierin rouvalle taisin tehdä kerran pikkukengätkin. Silloin suutaria pidettiin kuin piispaa pappilassa.

Kiertäminen loppui, kun Meskaset muuttivat Kerisaloon. Ei jäänyt enää aikaa muille töille, kun oli raivattava peltoa ja rakennettava kattoa sekä oman, että eläinten pään päälle.

Usko, vankka luottamus Jumalaan ja Jeesukseen, ovat asioita, joita ei Matin kanssa voi ohittaa. Ne ovat olleet vahvasti mukana Matin Joroisten vuosissa, seurakunnallisia ja kunnallisia luottamustehtäviä myöten, joita niitäkin miehelle aikoinaan siunaantui lukuisia.

Pohja uskolle tuli kotoa, mutta varsinainen herätys tapahtui sodan aikana. Sodan Matti ehti kokea paitsi evakkona, myös Suomen puolesta taistelleena nuorena miehenä.

Vihollinen oli viedä Matin mennessään, kun sääriluun lävistänyt kiväärinluoti repi jalan säpäleiksi. Matti makasi sairaalassa seitsemän kuukautta ja näytti jo siltä, että jalka jouduttaisiin amputoimaan.

– Olen sanonut, että jatkokoulu jäi minulta kesken ja siirryin sotasairaalassa suoraan korkeakouluun. Peiton alla laitoin kiittimet ristiin ja sanoin Jumalalle, että paranna jalat, niin käytän niitä sinun kunniaksesi.

Rukous oli niin vahva, että kaikkien hämmästykseksi jalka parani. Sen jälkeen nuoren miehen sisällä kävi usein ajatus siitä, että mitenkä sen lupauksen kanssa oikein on. Miten sen täyttäisi.

Tilaisuus lupauksen toteuttamiseen tuli vuonna 1947. Tuolloin Partaharjun opiston silloinen johtaja Pentti Tapio oli vieraana opettaja Saima Teittisen luona pidetyissä seuroissa ja ehdotti Matille poikakerhon pitämistä. Ehdotukselle oli mahdotonta sanoa ei.

– Raudussa poikakerhoa pidettiin jo vuonna 1938. Se oli siellä sellaista herätyksen aikaa. Mutta täällä se oli ihan uusi asia. Kerisalossa pidin poikakerhoa vapaaehtoisena vuodesta 1947 vuoteen 1952, eikä pojista koskaan ollut puutetta. Nyt suurin piirtein kaikki sen ajan pojat ovat jo eläkkeellä, Matti hymyilee.

Vapaaehtoisrupeaman jälkeen Matti työskenteli vuoteen 1959 nuorisotyön tekijänä seurakunnassa 3 000 markan kuukausipalkalla. Noiden vuosien aikana Matti oli pitäjillä tuttu näky polkupyörineen. Siihen aikaan ei ollut mikään juttu se, että kerhonpitäjä polkaisi ilta-aikaan kerhonpitoon Kerisalosta vaikkapa Huutokoskelle ja takaisin.

Lue lisää Joroisten Lehdestä.